Olen onnekkaassa asemassa, matkan varrella luonto, luonnossa toimiminen ja siellä kohtaamani elämykset / haasteet ovat vaikuttaneet elämääni erittäin kasvattavasti ja positiivisesti. Asiat joita olen joutunut kohtaamaan luonnossa, ovat muokanneet minua ihmisenä ja persoonana paljon, myös luonto ja sieltä saamani asiat ovat toimineet uskomattomana, "energiapankkina", voimavarana elämän haasteissa.
Luonnon kasvattava vaikutus on hyvin usein tunnustettu ja tiedostettu, mutta mihin se oikein perustuu?
Itse olen havainnut omassa henkisessä kasvussa ja kehityksessä ainakin seuraavia tunnuspiirteitä, jotka ovat tunnistettavissa, jos hetken malttaa miettiä...
Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot
Erillaisten kurssien ja koulutusten kautta olen toiminut ryhmäläisenä, mitä erillaisimmissa ryhmissä, luonnossa paljon. Omien havaintojeni mukaan luonnolla on yhdistävä ja tiivistävä vaikutus ryhmään. Haasteet ja tavoitteet ovat konkreettisia, helposti tunnistettavia sekä suoraan omaan hyvinvointiin ja turvallisuuteen liittyviä. Haastava toiminta luonnossa melkein "pakottaa" toimimaan tehokkaasti osana ryhmää, jotta tavoite saavutettaisiin ja kaikkien ryhmäläisten hyvinvointi olisi turvattu. Tämä, hyvin usein, vaatii omien sosiaalisten taitojen tarkastelua ja tarkistamista, koska ryhmät ovat muodostuneet hyvin laajasta kirjosta erillaisia persoonia ja tapoja toimia. Omalla kohdalla on ollut vain mahdollista / järkevää sopeutua ja miettiä oman paikan, vahvuuksien (tai puutteiden) tunnistamista sekä oman osuutensa tuomista yhteisen tavoitteen kautta mukaan toimintaan. Tämä on hyvin usein tapahtunut sosiaalisen kanssakäymisen kautta ja se on edellyttänyt vanhojen kaavojen unohtamista sekä uusien toimintatapojen etsimistä, jotta omalta osaltaan, on voinut tuoda ryhmään oman panoksensa yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Ajan mittaan olen huomannut että nämä luonnossa opitut uudet tavat toimia ovat siirtyneet mukana arkisiin kanssakäymistilanteisiin ja arkielämään. On käynnyt myös niin, että olen huomannut omissa toimintatavoissa semmoisia asioita, jotka eivät ole hyviä käytäntöjä tai suorastaan semmoisia, että olen päättänyt muuttaa omaa tapaani toimia esimerkiksi sosiaalisessa kanssakäymisessä. Luonto on opettanut minua olemaan sosiaalisempi, joustavampi ja avoimempi uusille asioille ja tilanteille.
Itsetunto ja itsetuntemus
Nuoren miehen kaikkivoipaisuus ja kuolemattomuus on karissut luonnonvoimien edessä hyvin tehokkaasti, myös tapaamani loistavat ihmiset ja kanssaretkeilijät ovat opettaneet minulle hyvin paljon myös omasta itsestäni. Omat rajat ja riittämättömyyden tiedostaminen on rohkaissut minua kehittymään ja kasvamaan, myös huumaavien onnistumisenkokemusten kautta on saannut huomata, että pystyykin asioihin joihin ei olisi uskonut pystyvänsä. Näistä on ollut valtavasti apua arjen haasteissa ja yleensä elämässä. Luonto on opettanut minulle mitä haluan ja mitä en todellakaan halua (tehdä, olla ja edustaa).
Psyykkinen ja fyysinen hyvinvointi
Monesti hyvin stressaantuneena ja väsyneenä olen raahautunut jälleen kerran luontoon ja saannut huomata (taas uudestaan) kuinka voimaannuttava vaikutus luonnolla on. Asiat ovat yksinkertaisia. Ravinto, suoja, lepo, aktiviteetti ja seuraava leiripaikka ovat selkeitä asioita tiedostaa ja hyvin nopeasti muut asiat väistyvät sivuun. Jäljelle jää hetkessä eläminen, luonnon ehdoilla toimiminen, perusasioihin keskittyminen ja luonnon tarjoamat virikkeet (äänet, tuoksut, maut ja maisemat kasveineen ja eläimineen). Tämä auttaa asioiden laitamista oikeisiin mittasuhteisiin, urbaanien ärsykkeiden puuttumien antaa mahdollisuuden nollata kasaantunutta informaatiotulvaa ja "taustakohinaa". Kiipeilessä, vaeltaessa, meloessa tai hiihtäessä ei tietyn rajan jälkeen mielessä liiku enään mitään ylimääräistä, on vain tässä ja nyt, keskittyminen on siirtynyt konkreettisiin, hetkessä oleviin asioihin. Ainakin minulle tämä on erittäin voimaannuttavaa ja rentouttavaa... vaikka kroppa voi olla asiasta toista mieltä (hyvällä tavalla).
Luontoaktiviteettien kautta myös fysiikka kehittyy ja palautuu kuin huomaamatta, taas jaksaa istua koneella töiden äärellä tai ajaa autoa pitkiä matkoja paremmin tms.
Luonteen kehittyminen
Luontoaktiviteetit ja luonnossa toimiminen noudattaa aina luonnon asettamia lainalaisuuksia: sää, vuodenaika, aallokko, tuuli, korkeus ja maastonmuodot jne. Luonnossa ei ole paljon tilaa nostaa "käsiä pystyyn" ja heittäytyä "matkustajaksi", oma toiminta suhteessa vallitseviin oloihin on avainasemassa siinä, kuinka siellä selviytyy tai on selviytymättä. Kyky tehdä päätöksiä ja sitä kautta kantaa myös vastuu tehdyistä päätöksistä on selkeässä syy --> seuraussuhteessa siihen miten oma hyvinvointi ja / tai kanssaretkeilijöiden hyvinvointi kehittyy matkan edetessä. Hetken miettimisen jälkeen tästä löytyy yllättävän tuttuja piirteitä nyky-yhteiskunnan haasteisiin. Itse olen kasvanut ihmisenä, luontoaktiviteettien kautta, kantamaan vastuuta ja tiedostamaan selkeämmin omien tekemisien tai tekemättäjättämisien vaikutuksista ympäristööni. Luonnossa olen myös törmännyt tilanteisiin, joissa on vain yksi varteenotettava vaihtoehto tilanteen positiivisen kehityksen kannalta, usein se on ollut, että on vain jatkettava päättäväisesti eteenpän kohti tavoitetta. On ollut myös tilanteita, joissa on pitänyt todeta että tavoite ei ole realistinen, vaan on joko odotettava tai asetettava uusi realistisempi tavoite ja jatkettava siihen suuntaan. Olennaisimmat asiat oman luonteen kehittymisen kannalta tuntuu olleen: nöyryys, päättäväisyys ja joustavuus, niissä on minulla ollut suurimmat opinpaikat.
Nämä ajatukset heräsivät näin aamutuimaan ja päätin samantien kirjoittaa päälimmäiset mietteet tännekkin... uskon että ajatusprosessi jatkuu, ehkä täällä blogissakin vielä myöhemmin...
Tämä blogiteksti on ollut hyvin henkilökohtainen ja itsereflektioon pohjautuva, mutta onko juuri se, henkilökohtaisen luontosuhteen muodostuminen, heittäytyminen avoimin mielin hetkeen ja "tuntemattomaan" juuri se kasvun mahdollistava tekijä luonnossa meille kaikille? Mitä te olette mieltä arvoisat blogin lukijat?
bloggasi jonne
Kaiken alennusmyynnin ja varustehypetyksen keskellä pysähdyin miettimään hetkeksi miksi olen taas selailemassa netissä uusia varusteita ja teknisiä innovaatioita. Miksi en ole retkeilemässä? Onko käynnyt niin, että retkeilyn arvot ja sisempi olemus on päässyt jälleen kerran hämärtymään?
Hetken itsetutkiskelun jälkeen ajatusketju käynnistyi ja ajattelin tämän blogitekstin kautta jatkaa pohdintaa.
Itselleni retkeily ei ole koskaan ollut ulkosyntyinen harrastus tai juttu jota on tietoisesti etsitty tai aloitettu jonain tiettynä hetkenä. Nyt kun asiaa tarkemmin ajattelee kaikki on alkanut jo varhaisessa lapsuudessa seikailunhalusta ja "suuren tuntemattoman" valloituksesta. Asiaa kun tarkemmin miettii, niin nimenomaan se kutkuttava tunne, mitä löytyy sieltä tutun lähimetsän takaa saa minut edelleen syttymään ja lähtemään.
Retkeily tai luonnossa liikkuminen on minulle kokonaisvaltainen juttu (ei niinkään lajitaitoja ja varusteita), se on paljon enenmmän kuin kävelyä, hiihtämistä, lumikenkäilyä, melontaa tai kiipeilyä. Tutussakin metsässä voi löytää uuden vaikeasti erottuvan polku-uran, jota ei vaan ole havainnut aikaisemmin ja jotenkin kummasti rupeaa tekemään mieli mennä tutkimaan minne se johtaa... ehkä olen vain utelias, mutta tuossa on kyllä jotain enemmänkin. Itselleni on aina ollut hienoa löytää uusia juttuja ja niitä voi löytää yllättävistäkin paikoista. Tutut maisemat muuttuvat vuodenaikojen vaihtuessa ja tuttukin paikka näyttää uudelta ja jännittävältä, jos osuu sinne silloin, kun ei yleensä siellä käy. Myös tuoksut, äänet ja valonmäärä jne. vaikuttavat hyvän fiiliksen löytymiseen, samoin maut tai vaikkapa rinkan paino selässä saa aikaan saman vaikutuksen. Se luo tunteen, että on vapaa tekemään mitä haluaa tai se tuntuu vain yksinkertaisesti hyvältä ja tämä jos mikä on hienoa. Avain tässä kaikessa on kiireettömyys, heittäytyminen luonnon vietäväksi ja hetkessä eläminen.
Lapsuudessa metsään meneminen ei ollut sidoksissa varusteisiin, taitoihin tai tekniikkaan. Taidot karttuivat metsään menemällä ja niillä varusteilla mitä sattui olemaan päällä / mukana. Olisiko tässä kysymys elämyksellisestä- ja / tai kokemukusellisesta oppimisesta tekemisen kautta? Jossain vaiheessa halusi mennä syvemmälle metsään, pitemmälle "suureen tuntemattomaan", huomasi että suunnistuksesta, repusta eväineen ja esim. tulitikuista oli hyötyä... tulentekotaidot ja suunnistaminen kehittyi kuin vahingossa. Ja edelleen, ne paljon puhutut puuvillapohjaiset vaatteet riittivät varsin hyvin, välillä oli vain kiva vaihtaa ne kuiviin ja kas kummaa, enään ei paleltanut. Kumisaappaat toimivat vallan hyvin, talvella sukkia riittävästi ja kesällä ei kenkiä välttämättä edes tarvinnut, tosin joskus kesällä tennarit oli kivat, ei pistellyt kävyt ja risut jalkapohjaa. Missä vaiheessa asiat muuttuivat ja kahden päivän retkelle tarvittiin satojen eurojen varusteet (jos riittääkään)?
Usein ihmisten kanssa keskustellessa olen huomannut, että retkeily on nostettu, jostain syystä, kaukaiselle jalustalle tyyliin: "olisi hienoa retkeillä, mutta enhän minä osaa ja ei minulla ole tarvittavia varusteita eikä taitojakaan" tai "aina on niin kiire, että ei ole vain aikaa retkeillä" (olen sortunut itsekkin molempiin). Ehkä tämä kertoo meidän vieraantumisesta luonnosta ja kaupallisten voimien luomiin mielikuviin, joilla vakuutetaan, että et selviä ilman tätä ja tätä? On totta että tietyt perustaidot tarvitaan jo turvallisuuden takia, mutta ne on helposti saavutettavissa pienellä syventymisellä ja harjoittelulla ilman mittavia taloudellisia panostuksia (suunnistaminen, kartan käyttö ja tulenteko jne.).
Mielestäni retken ei tarvitse aina olla satoja kilometrejä Lapissa viikkojen ajan, vaan joskus on jopa aidompaa vain lähteminen kotiovelta lähimetsään (jossa ei ole välttämättä käynnyt aikoihin) ja antamalla polun viedä ilman kiirettä... jonnekkin. Jonkin ajan kuluttua voikin huomata että yö metsässä ei ole mahdoton ajatus ja siitä se sitten lähtee. Lopulta voi löytää sitten itsensä Lapista, pitkältä hiihtovaellukselta.
Retkien pidentyessä taitoja ja varusteitakin alkaa kasaantumaan pikkuhiljaa ja halu syventää omia taitoja herää. Näin minulle kävi, lopputuloksena ammatti josta en edes lapsena osannut uneksia ja minulla on mielestäni ollut aina todella vilkas mielikuvitus.
Paras aika retkeilylle ei ole sidonnainen vuodenaikaan tai paikkaa, retki on parasta silloin kun annamme sille mahdollisuuden ja päästämme irti oravanpyörästä, ainakin hetkeksi. Uskallan sanoa, että kaikilta suomalaisilta löytyy riittävät varusteet kotoa sille pienelle lähiretkelle, vuodenaikaan katsomatta, se vaatii meiltä vain hieman maalaisjärjen käyttöä ja lähtemistä ovesta ulos... jonnekkin.
Minuun on vaikuttanut, jo lapsuudessa, todella syvästi myös kirjallisuus ja sieltä voimme löytää paljon inspiroivaa näkökulmaa retkeilyn sisimpään ja aitoon olemukseen: Jules Verne, Mark Twain, Edgar Rice Burroughs, J.R.R Tolkien, Arthur C. Clarke ja kumppanit. Jos nämä eivät ole sinulle tuttuja, haasta itsesi pieneen seikkailuun ja googlaile hieman... Heidän tuotanto saa, edelleen, ainakin minun vaelluskengän vipattamaan kohti uusia seikkailuja! Motivaatoreina ne toimivat minulle myöskin melonnan, kiipeilyn ja matkailun suhteen, vielä tänäkin päivänä ja toivottavasti tulevaisuudessakin.
Nyt kaikki tänne asti jakseneet blogin lukijat, ulos ovesta ja antakaa polun viedä (ainakin edes pari tuntia)!
bloggasi jonne
