Luonnon kasvattava vaikutus

Olen onnekkaassa asemassa, matkan varrella luonto, luonnossa toimiminen ja siellä kohtaamani elämykset / haasteet ovat vaikuttaneet elämääni erittäin kasvattavasti ja positiivisesti. Asiat joita olen joutunut kohtaamaan luonnossa, ovat muokanneet minua ihmisenä ja persoonana paljon, myös luonto ja sieltä saamani asiat ovat toimineet uskomattomana, "energiapankkina", voimavarana elämän haasteissa.

Luonnon kasvattava vaikutus on hyvin usein tunnustettu ja tiedostettu, mutta mihin se oikein perustuu?

Itse olen havainnut omassa henkisessä kasvussa ja kehityksessä ainakin seuraavia tunnuspiirteitä, jotka ovat tunnistettavissa, jos hetken malttaa miettiä...

Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot
Erillaisten kurssien ja koulutusten kautta olen toiminut ryhmäläisenä, mitä erillaisimmissa ryhmissä, luonnossa paljon. Omien havaintojeni mukaan luonnolla on yhdistävä ja tiivistävä vaikutus ryhmään. Haasteet ja tavoitteet ovat konkreettisia, helposti tunnistettavia sekä suoraan omaan hyvinvointiin ja turvallisuuteen liittyviä. Haastava toiminta luonnossa melkein "pakottaa" toimimaan tehokkaasti osana ryhmää, jotta tavoite saavutettaisiin ja kaikkien ryhmäläisten hyvinvointi olisi turvattu. Tämä, hyvin usein, vaatii omien sosiaalisten taitojen tarkastelua ja tarkistamista, koska ryhmät ovat muodostuneet hyvin laajasta kirjosta erillaisia persoonia ja tapoja toimia. Omalla kohdalla on ollut vain mahdollista / järkevää sopeutua ja miettiä oman paikan, vahvuuksien (tai puutteiden) tunnistamista sekä oman osuutensa tuomista yhteisen tavoitteen kautta mukaan toimintaan. Tämä on hyvin usein tapahtunut sosiaalisen kanssakäymisen kautta ja se on edellyttänyt vanhojen kaavojen unohtamista sekä uusien toimintatapojen etsimistä, jotta omalta osaltaan, on voinut tuoda ryhmään oman panoksensa yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Ajan mittaan olen huomannut että nämä luonnossa opitut uudet tavat toimia ovat siirtyneet mukana arkisiin kanssakäymistilanteisiin ja arkielämään. On käynnyt myös niin, että olen huomannut omissa toimintatavoissa semmoisia asioita, jotka eivät ole hyviä käytäntöjä tai suorastaan semmoisia, että olen päättänyt muuttaa omaa tapaani toimia esimerkiksi sosiaalisessa kanssakäymisessä. Luonto on opettanut minua olemaan sosiaalisempi, joustavampi ja avoimempi uusille asioille ja tilanteille.

Itsetunto ja itsetuntemus
Nuoren miehen kaikkivoipaisuus ja kuolemattomuus on karissut luonnonvoimien edessä hyvin tehokkaasti, myös tapaamani loistavat ihmiset ja kanssaretkeilijät ovat opettaneet minulle hyvin paljon myös omasta itsestäni. Omat rajat ja riittämättömyyden tiedostaminen on rohkaissut minua kehittymään ja kasvamaan, myös huumaavien onnistumisenkokemusten kautta on saannut huomata, että pystyykin asioihin joihin ei olisi uskonut pystyvänsä. Näistä on ollut valtavasti apua arjen haasteissa ja yleensä elämässä. Luonto on opettanut minulle mitä haluan ja mitä en todellakaan halua (tehdä, olla ja edustaa).

Psyykkinen ja fyysinen hyvinvointi
Monesti hyvin stressaantuneena ja väsyneenä olen raahautunut jälleen kerran luontoon ja saannut huomata (taas uudestaan) kuinka voimaannuttava vaikutus luonnolla on. Asiat ovat yksinkertaisia. Ravinto, suoja, lepo, aktiviteetti ja seuraava leiripaikka ovat selkeitä asioita tiedostaa ja hyvin nopeasti muut asiat väistyvät sivuun. Jäljelle jää hetkessä eläminen, luonnon ehdoilla toimiminen, perusasioihin keskittyminen ja luonnon tarjoamat virikkeet (äänet, tuoksut, maut ja maisemat kasveineen ja eläimineen). Tämä auttaa asioiden laitamista oikeisiin mittasuhteisiin, urbaanien ärsykkeiden puuttumien antaa mahdollisuuden nollata kasaantunutta informaatiotulvaa ja "taustakohinaa". Kiipeilessä, vaeltaessa, meloessa tai hiihtäessä ei tietyn rajan jälkeen mielessä liiku enään mitään ylimääräistä, on vain tässä ja nyt, keskittyminen on siirtynyt konkreettisiin, hetkessä oleviin asioihin. Ainakin minulle tämä on erittäin voimaannuttavaa ja rentouttavaa... vaikka kroppa voi olla asiasta toista mieltä (hyvällä tavalla).
Luontoaktiviteettien kautta myös fysiikka kehittyy ja palautuu kuin huomaamatta, taas jaksaa istua koneella töiden äärellä tai ajaa autoa pitkiä matkoja paremmin tms.

Luonteen kehittyminen
Luontoaktiviteetit ja luonnossa toimiminen noudattaa aina luonnon asettamia lainalaisuuksia: sää, vuodenaika, aallokko, tuuli, korkeus ja maastonmuodot jne. Luonnossa ei ole paljon tilaa nostaa "käsiä pystyyn" ja heittäytyä "matkustajaksi", oma toiminta suhteessa vallitseviin oloihin on avainasemassa siinä, kuinka siellä selviytyy tai on selviytymättä. Kyky tehdä päätöksiä ja sitä kautta kantaa myös vastuu tehdyistä päätöksistä on selkeässä syy --> seuraussuhteessa siihen miten oma hyvinvointi ja / tai kanssaretkeilijöiden hyvinvointi kehittyy matkan edetessä. Hetken miettimisen jälkeen tästä löytyy yllättävän tuttuja piirteitä nyky-yhteiskunnan haasteisiin. Itse olen kasvanut ihmisenä, luontoaktiviteettien kautta, kantamaan vastuuta ja tiedostamaan selkeämmin omien tekemisien tai tekemättäjättämisien vaikutuksista ympäristööni. Luonnossa olen myös törmännyt tilanteisiin, joissa on vain yksi varteenotettava vaihtoehto tilanteen positiivisen kehityksen kannalta, usein se on ollut, että on vain jatkettava päättäväisesti eteenpän kohti tavoitetta. On ollut myös tilanteita, joissa on pitänyt todeta että tavoite ei ole realistinen, vaan on joko odotettava tai asetettava uusi realistisempi tavoite ja jatkettava siihen suuntaan. Olennaisimmat asiat oman luonteen kehittymisen kannalta tuntuu olleen: nöyryys, päättäväisyys ja joustavuus, niissä on minulla ollut suurimmat opinpaikat.

Nämä ajatukset heräsivät näin aamutuimaan ja päätin samantien kirjoittaa päälimmäiset mietteet tännekkin... uskon että ajatusprosessi jatkuu, ehkä täällä blogissakin vielä myöhemmin...

Tämä blogiteksti on ollut hyvin henkilökohtainen ja itsereflektioon pohjautuva, mutta onko juuri se, henkilökohtaisen luontosuhteen muodostuminen, heittäytyminen avoimin mielin hetkeen ja "tuntemattomaan" juuri se kasvun mahdollistava tekijä luonnossa meille kaikille? Mitä te olette mieltä arvoisat blogin lukijat?

bloggasi jonne

Retkeilyn sisempi olemus?

Kaiken alennusmyynnin ja varustehypetyksen keskellä pysähdyin miettimään hetkeksi miksi olen taas selailemassa netissä uusia varusteita ja teknisiä innovaatioita. Miksi en ole retkeilemässä? Onko käynnyt niin, että retkeilyn arvot ja sisempi olemus on päässyt jälleen kerran hämärtymään?

Hetken itsetutkiskelun jälkeen ajatusketju käynnistyi ja ajattelin tämän blogitekstin kautta jatkaa pohdintaa.

Itselleni retkeily ei ole koskaan ollut ulkosyntyinen harrastus tai juttu jota on tietoisesti etsitty tai aloitettu jonain tiettynä hetkenä. Nyt kun asiaa tarkemmin ajattelee kaikki on alkanut jo varhaisessa lapsuudessa seikailunhalusta ja "suuren tuntemattoman" valloituksesta. Asiaa kun tarkemmin miettii, niin nimenomaan se kutkuttava tunne, mitä löytyy sieltä tutun lähimetsän takaa saa minut edelleen syttymään ja lähtemään.

Retkeily tai luonnossa liikkuminen on minulle kokonaisvaltainen juttu (ei niinkään lajitaitoja ja varusteita), se on paljon enenmmän kuin kävelyä, hiihtämistä, lumikenkäilyä, melontaa tai kiipeilyä. Tutussakin metsässä voi löytää uuden vaikeasti erottuvan polku-uran, jota ei vaan ole havainnut aikaisemmin ja jotenkin kummasti rupeaa tekemään mieli mennä tutkimaan minne se johtaa... ehkä olen vain utelias, mutta tuossa on kyllä jotain enemmänkin. Itselleni on aina ollut hienoa löytää uusia juttuja ja niitä voi löytää yllättävistäkin paikoista. Tutut maisemat muuttuvat vuodenaikojen vaihtuessa ja tuttukin paikka näyttää uudelta ja jännittävältä, jos osuu sinne silloin, kun ei yleensä siellä käy. Myös tuoksut, äänet ja valonmäärä jne. vaikuttavat hyvän fiiliksen löytymiseen, samoin maut tai vaikkapa rinkan paino selässä saa aikaan saman vaikutuksen. Se luo tunteen, että on vapaa tekemään mitä haluaa tai se tuntuu vain yksinkertaisesti hyvältä ja tämä jos mikä on hienoa. Avain tässä kaikessa on kiireettömyys, heittäytyminen luonnon vietäväksi ja hetkessä eläminen.

Lapsuudessa metsään meneminen ei ollut sidoksissa varusteisiin, taitoihin tai tekniikkaan. Taidot karttuivat metsään menemällä ja niillä varusteilla mitä sattui olemaan päällä / mukana. Olisiko tässä kysymys elämyksellisestä- ja / tai kokemukusellisesta oppimisesta tekemisen kautta? Jossain vaiheessa halusi mennä syvemmälle metsään, pitemmälle "suureen tuntemattomaan", huomasi että suunnistuksesta, repusta eväineen ja esim. tulitikuista oli hyötyä... tulentekotaidot ja suunnistaminen kehittyi kuin vahingossa. Ja edelleen, ne paljon puhutut puuvillapohjaiset vaatteet riittivät varsin hyvin, välillä oli vain kiva vaihtaa ne kuiviin ja kas kummaa, enään ei paleltanut. Kumisaappaat toimivat vallan hyvin, talvella sukkia riittävästi ja kesällä ei kenkiä välttämättä edes tarvinnut, tosin joskus kesällä tennarit oli kivat, ei pistellyt kävyt ja risut jalkapohjaa. Missä vaiheessa asiat muuttuivat ja kahden päivän retkelle tarvittiin satojen eurojen varusteet (jos riittääkään)?

Usein ihmisten kanssa keskustellessa olen huomannut, että retkeily on nostettu, jostain syystä, kaukaiselle jalustalle tyyliin: "olisi hienoa retkeillä, mutta enhän minä osaa ja ei minulla ole tarvittavia varusteita eikä taitojakaan" tai "aina on niin kiire, että ei ole vain aikaa retkeillä" (olen sortunut itsekkin molempiin). Ehkä tämä kertoo meidän vieraantumisesta luonnosta ja kaupallisten voimien luomiin mielikuviin, joilla vakuutetaan, että et selviä ilman tätä ja tätä? On totta että tietyt perustaidot tarvitaan jo turvallisuuden takia, mutta ne on helposti saavutettavissa pienellä syventymisellä ja harjoittelulla ilman mittavia taloudellisia panostuksia (suunnistaminen, kartan käyttö ja tulenteko jne.). 

Mielestäni retken ei tarvitse aina olla satoja kilometrejä Lapissa viikkojen ajan, vaan joskus on jopa aidompaa vain lähteminen kotiovelta lähimetsään (jossa ei ole välttämättä käynnyt aikoihin) ja antamalla polun viedä ilman kiirettä... jonnekkin. Jonkin ajan kuluttua voikin huomata että yö metsässä ei ole mahdoton ajatus ja siitä se sitten lähtee. Lopulta voi löytää sitten itsensä Lapista, pitkältä hiihtovaellukselta.

Retkien pidentyessä taitoja ja varusteitakin alkaa kasaantumaan pikkuhiljaa ja halu syventää omia taitoja herää. Näin minulle kävi, lopputuloksena ammatti josta en edes lapsena osannut uneksia ja minulla on mielestäni ollut aina todella vilkas mielikuvitus.

Paras aika retkeilylle ei ole sidonnainen vuodenaikaan tai paikkaa, retki on parasta silloin kun annamme sille mahdollisuuden ja päästämme irti oravanpyörästä, ainakin hetkeksi. Uskallan sanoa, että kaikilta suomalaisilta löytyy riittävät varusteet kotoa sille pienelle lähiretkelle, vuodenaikaan katsomatta, se vaatii meiltä vain hieman maalaisjärjen käyttöä ja lähtemistä ovesta ulos... jonnekkin.

Minuun on vaikuttanut, jo lapsuudessa, todella syvästi myös kirjallisuus ja sieltä voimme löytää paljon inspiroivaa näkökulmaa retkeilyn sisimpään ja aitoon olemukseen: Jules Verne, Mark Twain, Edgar Rice Burroughs, J.R.R Tolkien, Arthur C. Clarke ja kumppanit. Jos nämä eivät ole sinulle tuttuja, haasta itsesi pieneen seikkailuun ja googlaile hieman... Heidän tuotanto saa, edelleen, ainakin minun vaelluskengän vipattamaan kohti uusia seikkailuja! Motivaatoreina ne toimivat minulle myöskin melonnan, kiipeilyn ja matkailun suhteen, vielä tänäkin päivänä ja toivottavasti tulevaisuudessakin.

Nyt kaikki tänne asti jakseneet blogin lukijat, ulos ovesta ja antakaa polun viedä (ainakin edes pari tuntia)!

bloggasi jonne

Talviretkeily ja talvesta nauttiminen

Talviretkeily, lumi, hiljaisuus ja valkoisen maiseman läpi vaeltaminen on minulle henkilökohtaisesti sykähdyttävä ja inspiroiva kokemus, aina vain uudestaan ja uudestaan.

Retkeillessä talvisessa luonnossa liikkumisen apuna käytetään lumikenkiä tai metsäsuksia. Hyödyllisiä apuvälineitä ovat myös rinkka ja / tai ahkio. Liikkumisen lisäksi listalle pääseen kokojoukko tärkeitä varusteita: talveen soveltuva teltta, talvimakuupussi, paksu ja lämmin makuualusta(t), termospullo, keitin (sprii- tai monipolttoainekeitin, kaasu toimii huonosti pakkasella), puukko ja kirves, tulentekovälineet ja sytykkeitä sekä erityisesti lämpimät vaateet ja lämpimät vaihtovaatteet.

Liikkuminen
Lumikengät ovat yleistyneet Suomessa nopeasti ja kenkien kehitys on ollut merkittävää vuosien varrella. Lumikengillä retkeillessä avuksi kannattaa ottaa sauvat, lumikenkien kantavuus on myös tärkeää, varsinkin jos selässä on rinkka tai perässä ahkio tuomassa painoa ja vastusta.

Jääkiipeily on myös yleistymässä kovaa vauhtia, siinä kovia juttuja edustaa jäähakut, jääraudat ja muut kalliokiipeilystäkin tutut varusteet.

Luonto
Talvella retkeily ja vaeltaminen on erillaista kuin kuivan maan aikaan, tosin tavi on armelijaampi kuin loppusyksyn kostea kylmyys. Perusasioina on kuivana pysyminen ja riittävä lämmöntuotto. Lämmöntuotolla tarkoitan kehon omaa lämmöntuottoa, en niinkään ulkoisia lämmönlähteitä kuten nuotio. Lämpimänä pysymisen perusasioita on kuivana pysyminen, riittävä energiansaanti, nesteytys ja lihastyö. Hiihtäminen, lumikenkäily halonhakkuu, puiden etsiminen, lumisuojan rakentaminen ovat mm. hyviä tapoja pysyä lämpimänä. Nuotion rooli on kuitenkin merkittävä tauoilla ja varusteita huollettaessa (kuivaaminen, vaateiden vaihtaminen, ruuanlaitto jne.).
Termospullo on loistava keksintö, juomalla lämmintä nestettä lyömme kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Lämmin neste auttaa nestetasapainon säilyttämisessä ja lämmin juotava lämmittää kehoa sisältä ulospäin, auttaen meitä pitämään elintärkeän ydinlämpotilan vakaana. 
Hikoilua aiheittavaa fyysistä työtä tulisi kuitenkin välttää, koska tällä tavoin kostuneet eristävät vaatekerrokset haihduttavat lämpöä tehokkaasti eivätkä eristä lämpöä enää tehokkaasti.

Yöpyminen
Tavisissa olosuhteissa yöpymisessä on tärkeää, että meillä on riittävä määrä eristettä ympärillämme pitämässä lämmön sisällä ja kylmän ulkona. Erityistä huomiota kannattaa kiinnittää esimerkiksi makuualustaan. Vaikka meillä olisi kuinka paksu eristekerros ympärillämme, alapuolella eristeestä ei ole hyötyä jos se painuu kasaan. Kasaan painuessaan eristeen "läpi" muodostuu "kylmäsilta" maasta suoraan kehoon. Parhaatkaan eristeet eivät toimi, jos ne painetaan kasaan, koska on tärkeää että eriste sitoo mahdollisimman paljon ilmaa itseensä, jos ilma puristuu ulos, niin seurauksena on eristävyyden radikaali heikkeneminen. Siksi paksu eristekerros maata vasten on melkein tärkeämpää kuin erittäin kallis untuvamakuupussi. Itse käytän kahta makuualustaa talvella ja joskus vielä havukerrosta alustojen alla.
Nukkumaanmennessä kannattaa huoltaa energiavarasto ja nesteytys kuntoo, näin elimistöllä on pottoainetta lämmöntuottoon yönaikana. Ennen makuupussiin sukeltamista on hyvä myös jumpata itsensä lämpimäksi, näin
makuupussilla on lämpöä mitä pitää sisällään. Makuupusseja ja vaatteita voidaan yksinkertaisesti verrata termospulloon, jos termariin laittaa kylmää nestettä, se pysyy pitkään kylmänä ja sama myös toisinpäin, lämmin neste pysyy pitkään lämpimänä. 

Ruoka
Parasta talviretkeilyssä on mielestäni ehkä ruoka, talvella mukaan voi ottaa melkein mitä herkkuja tahansa, sisäfileestä homejuustoihin, ollaanhan kokoajan jääkaappipakastin lämpötiloissa. Toinen huomionarvoinen pointti on, että herkkuja saa syödä hyvällä omallatunnolla. Energiankulutus on talvisessa luonnossa sitä luokkaa, että kevyillä eväillä ei välttämättä edes pärjää. Jäätyminen kannattaa kumminkin huomioida ruokalistaa suunniteltaessa.


Lopuksi, talvella kaikki on hitaampaa ja rauhallisempaa, mikä olisi parempaa vastapainoa kiireiselle arjelle? Kaikki retkeilemään talviseen luontoon, se on meillä geeneissä!

bloggasi jonne

Seinäkiipeily: ovi kiipeilyn ihmeelliseen mailmaan

Kiipeilykausi alkaa vähitellen siirtymään, säiden myötä, ulkoa sisälle. Ulkokiipeilyssä on tauko kunnes jäänmuodostus ajaa jääkiipeilijät takaisin kalliolle jäärautoineen ja hakkuineen. 

Sisäseinäkiipely- tai seinäkiipeilykausi on alkanut. Seinäkiipeily on loistava tapa tutustua kiipeilyyn, kiipeilyssä vaaditaviin taitoihin ja siinä tarvittaviin välineisiin kontrolloidussa ja valvotussa tilassa. Tämä on tärkeää erityisesti kokokeiluavaiheessa ja harrastuksen alkutaipaleella. 

Kuten kaikki uudet lajit, myös kiipeily kannattaa aloittaa kurssilla. Käymällä kurssin löytää samanhenkisiä ihmisiä (kiipeily ulkona tai sisällä vaatii yleensä kaverin) ja saa varmasti riittävän koulutuksen, näin homma pysyy turvallisena. Tärkeää on myös se, että oikeaan kiipeilytekniikkaan pääsee käsiksi mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, mieluiten jo kokeilun yhteydessä. Näin vältytään mm. turhilta vammoilta ja vaaratilanteilta. Vaarana on myös, että kiipeilystä voi muodostua turhauttava / negatiivinen kokemus, jos perusasiat ei ole hallussa.

Seuraavaksi muutamia keskeisiä myyttejä kiipeilystä selityksineen:

"En pysty kiipeämään, minulla on korkeanpaikankammo"

Korkeanpaikankammo määritellään yleisesti siten, että henkilö laumautuu ja menettää toimintakykynsä osittain tai täysin jouduttuaan altistetuksi korkeudelle. Hyvin usein tähän liittyy myös ongelmia tasapainoelimien kanssa ja / tai huimausta. Yleistä on myös, että korkeanpaikankammo sotketaan korkeanpaikanpelkoon, joka on tervettä ja kuuluu yhtenä osana itsesuojeluvaistoomme. Terve korkeanpaikanpelko ei ole este kiipeilyharrastuksen aloittamiselle ja se pitää toiminnan turvallisena.

"En varmaankaan pysty kiipeämään, koska käteni eivät ole kovin voimakkaat"

Kiipeilyharrastuksen alussa n. 80% kiipeilystä tapahtuu jaloilla ja 20% käsillä, keskeisin tehtävä käsillä on pitää tasapaino ja vartalo lähellä seinää, näin jalkojenkäytöstä saadaan madollisimman suuri hyöty irti. Tekniikan merkitys on suuri, voiman käyttön ja voimaharjoittelun aika on vasta myöhemmin. "Pelkillä" käsillä kiipeäminen uuvuttaa nopeasti ja altistaa vammoille.

"Pelkään loukkaantumista, jos putoan korkealta"

Yläköysikiipeilyssä putoamisia ei pääse syntymään kun asiat on tehty oikein, välineet ovat toimintaan tarkoitettuja ja tarkastettuja. Jos ote lipeää otteilta kiipeilyn aikana, kiipeilijä tulee köydenvaraan. Tällöin puhutaan noin 10-30cm matkasta, jonka kiipeilijä tulee otteilta alaspäin köydenvaraan. Tämä johtuu siitä, että köysi joustaa (venyy) ja pehmentää köyteentuloa, näin köyden kuuluukin toimia.

Kiipeilyn aloittaminen sisäseinällä on loistatava tapa tutustua kiipeilyyn lajina ja kuntoilumuotona. Kokemuksesta voin suositella kiipeilykurssin suorittamista talvella sisäseinällä ja keväällä kiipeilyn jatkokurssi jo kalliolla. Tällä tavalla keho on tottunut kiipeilyyn talven aikana ja perustekniikat ovat mukavasti hallussa. Keväällä kalliokauden alkaessa on suuri mahdollisuus, että kalliokiipeily rupeaa "kutkuttelemaan" mukavasti ja luonteva kehittyminen kiipeilyssä saa uuden ja mukavan ulottuvuuden ulkona.

Kiipeily on lajina kiitollinen aloittaa, kehittyminen on yleensä nopeaa ja motivoivaa. Tärkeintä on kuitenkin se, että jokainen asettaa omat tavoitteet itse ja kiipeää juuri siten mikä hyvältä tuntuu. Itse henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kiipeily ei ole suorituskeskeinen laji vaan löytöretki omaan itseen. Kehittyessään se on myös aivan loistava ja kokonaisvaltainen tapa nauttia luonnosta.

Mitä kiipeily sisällä tarjoaa sitten jo kokeneemmalle kiipeilijälle? Vastaus on helppo, loistavaa lajiharjoittelua kesää varten ja aikaa kehittää omaa tekniikkaa kallioilla odottavia reittejä silmälläpitäen (jotka ei edellisellä kaudella välttämättä noussut puhtaasti toppiin). Liidiharjoittelu on myös turvallista aloittaa sisäseinällä ja suositeltavaa on, että kurssin kautta haetaan viimeisin tieto, taito, asenne ja tekniikka liidauksen aloittamiseen. Liidauksen perusasisoita ovat kiipeilijän aktiivinen varmistaminen, jatkojen käsittely, köysityöskentely ja klippaukset, sisäseinä on loistava paikka harjoitella nämä taidot hyvälle tasolle, ennen kalliolle siirtymistä.

Kiipeilykursseja järjestetään nyt sisäseinillä ympäri Suomea, rohkeasti vaan mukaan kurssille ja kiipeämään! Näin mekin teemme, kurssit ovat alkamassa ja oma treenikausi on käynnistymässä. Nähdään seinillä!

Bloggasi jonne

Erävaelluksen ohjaaminen - tarinaa Pohjois-Karjalasta

Aamulla 29.9. Asikkalassa oli jännittyneitä ja odottavia ilmeitä sekä kuumeinen hyörinä viimeisten valmistautumisien parissa. Rinkkojen pakkaaminen ja ryhmävarusteiden haaliminen kasaan oli käynnissä. Oma vaellukselle lähtö on aina eriasia kuin vaelluksen ohjaaminen ja johtaminen.

Oppilaille oli annettu etukäteen selkeät vastuualueet ja päivät. Listalla oli mm. ensiapuvastuut, ympäristövastuut, suunnistus / reittivastuut ja tietenkin johtamisvastuut. Vaelluksen suunnittelu oli alkanut jo viikon alussa ennakkotehtävillä ja suunnittelulla sekä varustautumisella / varusteiden tarkastamisella.

Edessä oli pitkä "moottorimarssi" kohti Lieksaa, Timitran Hostellia, joka toimi tukikohtana ja vaelluksen logistisena tukena. Aamupäivän aikana kaikki tarvittava oli saatu kasaan ja silti mielessä pyörii ajatus, "mitä unohtui, onko kaikki tarvittava mukana".

Tauko Mikkelissä

Säätiedotus oli luvannut vähintäänkin vaihtelevaa syyssäätä, vettä, räntää, lunta ja pakkasta. Ennakkoon asioihin voi valmistautua, mutta maastossa vasta selviää kohtasiko varustautuminen vallitsevia olosuhteita, tämä olikin yksi keskeisiä opinpaikkoja oppilaille. Omakohtaisesta kokemuksesta kumpuaa tulevan luonto-ohjaajan ammattitaito.

Maa valkoisena, ensilumi on tosiasia

Perillä Timitranlinnassa hiottiin vielä viimeiset reittisuunnitelmat ja turvallisuusasiakirjat, vasta myöhään illalla päästiin lepäämään lakanoiden väliin, viimeistä kertaa ennen kuuden päivän vaellusta, varalle oli varattu vielä yksi päivä jos aikataulu tai esim. sää aiheuttaa vaelluksen venymisen ajallisesti.

Ensimmäinen ruokatauko

Lähtö tapahtui aamupäivällä 30.9. Teljon kohdalta (Lieksa-Kuhmo tien varresta), ensimmäinen ruokatauko pidettiin Otroskosken autiotuvalla, jossa saimme kokea ensilumen laskeutumisen maahan. Matka jatkui kohti Valamajoen autiotupaa, johon ryhmä viisaasti päätti jäädä yöksi. Kosketus erävaellukseen ja eräperinteisiin saatiin siis jo ensimmäisenä päivänä.

Ryhmä päätti yöpyä perinteisesti autiotuvalla

Aamun koittaessa oli saatu ensikosketus vaeltamiseen, pimeällä suunnistamiseen ja yöpymiseen autiotuvalla. Autiotuvissa yöpyminen oli kaikille opiskelijoille uusi kokemus ja tästä syystä käytiin perusteellisesti läpi myös kuinka tuvilla toimitaan ja miten niistä pidetään huolta. Myös se, että ensin tulleet väistävät myöhemmin saapuvia matkaajia oli osalle uutta tietoa.

Toinen vaelluspäivä jatkuikin jo osittain tuttujen rutiinien siivittämänä, suunnistus, tauotus, henkilökohtainen huolto ja rinkkojen säätö.

Vaelluksen aikana pääsimme tutustumaan Änäkäisen sotahistoriallisiin maisemiin ja tutustumaan Salpalinjan linnoituksiin ja panssariesteisiin. Vaelluksilla on tärkeää että ohjaaja osaa kertoa jotain alueen erityispiirteistä ja samalla myös antaa ryhmälle mahdollisuus hieman irrottautua vaellusrutiineista ja tutustua ympäristöön ilman rinkan murhaavaa painoa.

Juoksuhautoja

Luolabunkkeri

Salpalinjan linnoitusrakenteita ja panssariesteitä Änäkäisen vanhoilla talvisodan taistelupaikoilla.

Bunkkeri ulkopuolelta

Panssariesteitä

Vaelluksen haasteelisempiin asioihin tutustuttiin loppuvaelluksella "hands on" tyylillä. Suurimmat opin paikat olivat suunnistus, tauotus, kommunikointi ja johtaminen sekä henkilökohtainen huolto (neste, energia, jalkojen huolto, tauotus ja pimeässä toimiminen) eikä "pummeilta" (lievä eksyminen) / päivien venymiseltä vältytty. Pisin päivämatka oli kuitenkin 35km, joka on jo kunnioitettava päivämatka ensimmäistä kertaa vaellukselle osallistuneilta oppilailta, kokeneemmatkin pitivät päivää jo raskaana.

Loppuvaelluksella ryhmä pääsi jo itsenäisesti soveltamaan saamiaan oppeja, erittäin hyvin tuloksin, tosin paljon opittavaa todettiin vielä olevan. Ainoa lääke tähän on tietenkin vaeltaminen ja taitojen itsenäinen harjoittelu, valmiita erävalluksen ohjaajia ei vielä tällä reissulla valmistunut, mutta loistava alku oppimiselle ja kasvamiselle ohjaajaksi oli tosiasia.

Kokonaismatkaa vaellukselle kertyi 110km ja se toteutettiin: Karjalan Kierros, Karhunpolku välillä Teljo - Ruunaa, Siikakoski. Ajankohta 29.9.-5.10.2013 (vaellusosuus 30.9.-5.10.2013)

bloggasi jonne

Syysvaellus Pohjois-Karjalassa

Syys-lokakuun vaihteessa matka suuntautuu iloiseen Pohjois-Karjalaan erävaelluskurssin merkeissä, niin meille vetäjille kuin oppilaillekkin ajankohta on haastava. Säät voivat olla kauniin kuulaista ja kohtuullisen läpimistä päivistä aivan toiseen ääripäähän ja kaikkea siltä väliltä. Loppusyksy on haastavinta aikaa liikkua luonnossa näillä leveyksillä.

Karhunpolku / Karjalan kierros on kohteena ja maastossa olisi tarkoitus olla 6 päivää (1pvä varalla). Oppilailla on vaihtelevasti kokemusta vaeltamisesta, mutta opinnoissa tämä on ensimmäinen kosketus pidempään vaellukseen nimenomaan ohjaajanäkökulmasta. 

Varusteilla ja niiden oikealla käytöllä on suuri merkitys, varsinkin jos sää ei suosi ja vettä tulee taivaantäydeltä. Kaikkihan olemme huomanneet, että vaikka ei sataisikaan yökaste ja sumu kastelee kaiken ulos jääneen varusteen (teltat mukaan lukien), autot ehkä parhaana esimerkkinä. Käytännössä kaikki varusteet ovat kosteana ensimmäisen yön jälkeen ja pahimmassa tapauksessa ne eivät pääse kunnolla kuivumaan koko vaelluksen aikana. Kastuminen ei aina vaadi edes vesisadetta, vaan märkä aluskasvillisuus ja märät alaoksistot hoitavat homman tehokkaasti myös. 

Omasta kokemuksesta olen oppinut, että myös leiripaikkojen valinnalla ja tulipaikkojen tehokkaalla käytöllä asioihin voi vaikuttaa paljonkin. Korkeaan paikkaan pystytetty leiri vaan pysyy kuivempana kuin suonlaidassa majaillessa. Kosteus tuo mukanaan myös muita lieveilmiöitä märkien varusteiden lisäksi / myötä, jos jalat hautuu märissä kengissä koko päivän, iho pehmenee ja rakkojen syntyminen on todennäköisempää kuin kuivilla jaloilla. Märkä vaatetus myös haihduttaa meistä paljon tehokkaammin lämpöä, joten hypotermiaankin pitää osata varoa.

Asioita joita yleensä käydään etukäteen ryhmän kanssa läpi, ovat ehdottomasti: kastumiselle arkojen varusteiden suojaaminen kosteudelta (tulentekovälineet, vaihtovaatteet, makuupussi jne.), reitin ja vaihtoehtoisen reitin suunnittelu etukäteen leiripaikkoineen, riittävä nesteytys ja energiansaanti jne. jne. lista on pitkä.

Kaikesta tästä huolimatta syksy on ehkä kauneinta aikaa vaeltaa ja liikkua luonnossa, ruskan kaikki värit, korvissa humiseva hiljaisuus ja luonnon valmistautuminen talvilepoon kolahtaa ainakin minuun.  

bloggasi jonne  

Ajatuksia kalliokiipeilystä ja sen opettamisesta

Pitkästä aikaa pitää taas hieman bloggailla! Kesä on mennyt melontapainotteisesti, mutta näin syksyn tullen tie on vienyt taas kiipeilyn pariin ja kalliolle. Syksyä leimaa kiipeilykurssit ja kurssikallion projektointi joka herättää, ainakin minussa, paljon ajatuksia. Loistavien kelien myötä olemme viettäneet tiiviisti aikaa projektikalliollamme pultaten, raivaten ja rakentaen.

Ensimmäisenä haasteena jo alusta asti on ollut selkiyttää kuva siitä millainen kurssikallion tulee olla. Olemme lähteneet lähestymään asiaa useasta suunnasta:

Turvallisuus
Miten kallio on valvottavissa ja miten reitit sijoittuvat siten, että toiminta on sujuvaa ja tehokasta. Miten ohjaajan / ohjaajien turvallisuus on huomioitu kallion alla ja päällä.

Reitit ja pulttaus
Millainen on hyvä reitti, joka palvelee oppimista, on turvallinen ja toimii myös kiipeilyllisesti

Koulutus
Miten on kalliota projektoitaessa huomioitu kiipeilytekniikan opettaminen, köysitoiminnan turvallinen ja tehokas tekninen opettaminen, riittävien toimintapisteiden määrä suhteessa valvottavuuteen jne. sekä turvallinen / monipuolinen reitistö ja ankkuripisteet jne.

Ympäristö
Miten ympäröivien alueiden käyttö palvelee kiipeilytoimintaa ja kallion ryhmä käyttöä (tauko paikat, rakenteet, polut, hygienia ja siisteys sekä luonnon huomioiminen toiminnassa)

Monipuolisuus
Haasteena on saada kallio palvelemaan lapsia, kiipeilyryhmiä, yläköysitoimintaa, liidausta pulteilla ja luonnollisilla varmistuksilla, ohjaajakoulutusta ja turvallisen toimimisen opettamista kalliolla ylipäätään

Access
Toimiminen kalliolla siten että maanomistajaan säilyy hyvät välit ja toiminta ei aiheuta häiriötä ympäristölleen. Miten varmistetaan että kallion kiipeilykäyttö saa jatkua tulevaisuudessakin. Myöskin kalliolla jossa toimitaan ryhmien kanssa on oltava selkeät pelisäännöt toimijoiden kesken.

Osa näistä kysymyksistä on jo ratkaistu, mutta vasta aika ja jatkokehittely näyttää mihin suuntaan kallio kehittyy tai mikä ei toiminutkaan. Pulttauksen ja ankkureiden osalta kehittämisen mahdollisuutta ei ole, kun ne on kivessä, siinä ne tulee aina olemaan.

Yläköysikiipeilyä

Sportti-liidausta eli alaköysittelyä

Pulttaus herättää paljon tunteita kiipeilijäyhteisöissä, osa on sitä vastaan, osa haluaa pitää sen minimissä ja osa haluaisi että kaikki reitit pultataan lähtökohtaisesti... Itse näen että yksiselitteistä oikeaa vastausta ei ole, vaan asiaa olisi hyvä harkita aina tilannekohtaisesti esim. minun mielestäni kurssikallion funktio on tukea kiipeilyn aloittamista, ohjaajana- ja kiipeilijänä kehittymistä. Tämä vaatii mielestäni paljon myös pulttausta.

Kiipeilijänä kehittyminen menee aika usein niin, että toiminta aloitetaan sisäseinällä yläköysittelystä ja valitettavan usein harrastus jääkin juuri siihen vaiheeseen, ulos siirtyminen ja / tai liidaamisen (alaköysittelyn) aloittamisen kynnys on suuri. 

Liidausta luonnollisilla varmistuksilla eli "trädistelyä" 

 Tämä johtuu siitä, että pitkä pulttiväli (pitkät putoamiset köyden varaan) ja liian vaikeat reitit (pultatut) pelottavat liikaa. Asiaan vaikuttaa varmasti myös se, että tarvittavaa koulutusta ja kannustusta kynnyksen ylittämiseen ei ole saatavissa... ainakaan helposti. Tähän pointtiin olemme halunneet vaikuttaa alusta asti.
Jos siirtymä yläköysikiipeilystä liidaamiseen on matala, myös oma kiipeily kehittyy nopeammin ja harrastus jatkuu mielekkäänä ja haastavana tulevaisuudessakin. Kiipeilyn perusteiden opettamisessa olemmekin siirtymässä liidauksen opettamiseen jo peruskurssilla. 

Lasten kiipeilyssä on tärkeää että se on myös mukavaa

Itse uskon että myös kiipeilyn opettamisessa painopisteen tulisi olla tulevissa ohjaajissa, lapsissa ja nuorissa, koska koko kiipeilyn tulevaisuus ja kiipeilykulttuurin kehittyminen Suomessa on juuri heidän varassaan. Vertauskohtana voidaan ajatella keski-eurooppalaista kiipeilykulttuuria jossa yleistä on, että kiipeily aloitetaan (jo nuorena) suoraan alaköysittelystä eli liidaamisesta.

Kynnystä olemme pyrkineet omassa projektissamme madaltamaan siten, että reiteissä pulttiväli on tiheä ja reitit riittävän helppoja perustaitojen harjoitteluun. Kaikissa reiteissä on mahdollisuus myös yläköysikiipeilyyn, reitit on myös mietitty siten, että jokaisesta ankkurista on mahdollisuus kiivetä 2-3 linjaa ja reitit ovat vierekkäin valvonnan helpottamiseksi. Tiheä pulttiväli mahdollistaa myös lasten turvallisen liidauksen harjoittelun.
Kallio on myös suhteellisen matala, tämä tukee harjoittelussa useamman reitin / toiston kiipeämistä lyhyemmässä ajassa.Taitojen kehittyessä kalliolta löytyy myös helpohkoja luonnollisilla varmistuksilla liidattavia reittejä, joihin ei pultteja asenneta. Näin on syntynyt matala kynnys pulteista tradikiipeilyyn kiilojen, hexojen ja camujen maailmaan.

Projekti on kestänyt yli kaksi vuotta ja loppua ei näy, kuitenkin jo saaduista kokemuksista voimme päätellä ettemme ole menneet ainanakaan täysin vikasuuntaan, palaute on ollut positiivista. Seuraavaksi rakennetaan polulle kunnon silta puron yli ja vessaongelmallekkin olisi tarkoitus tehdä jotain, hommia riittää! Kallion vaiheista lisää päivitystä ehkä jopa tännekkin!

Pitäviä tossuja ja kireitä köysiä!

bloggasi jonne